Usein olen lainannut juuri äskettäin 97 vuotta täyttäneen kirjailija Eeva Kilven sanoja ”vanhan naisen silmän rei´istä katsoo nuori tyttö”.
Meissä ihmisissä on läpi elämän paljon samaa: hymy, ilmeet, silmien tuike tai runsas käsillä puhuminen. Olemme ajattomia monessa mielessä.
Olen alkanut katsella elämääni yhä enemmän taakse päin. Käyn ajatusleikkiä siitä, että mitkä vaiheet elämästäni muistan parhaiten, ovatko muistikuvani totta ja mitkä olivat tunnelmat milloinkin. Yllättäen mieleen nousee vaikkapa 1980-luvun alun lämmin toukokuu, kun kävelin valkoiset shortsit jalassa Olavinkatua pitkin kohti Savonlinnan Taidelukiota.
Löydän tilanteita, jotka saavat minut hämilleen: tapahtuiko todella näin vai kuvittelenko tilanteen?
Lapsuuden yksi tällainen tapaus on, että salolla asunut Antti tuli meille soittamaan taksia saadakseen kyydin lääkäriin. Antin mukaan hänellä oli takin taskussa varvas, joka oli irronnut, kun hän oli kirveellä lyönyt puupölkyn ohi. Oliko näin, tätä yhäkin pohdin.
Valitettavan hyvin muistan omat häpeän hetkeni. Vieläkään en niistä halua puhua ja toivon etteivät ne koskaan tule kenenkään tietoon.
Menneisyyden vilahduksille ja tietoiselle muistelelulle on useita syitä. Elämäni ei ole enää minuutilleen aikataulutettua, ajatuksilla on tilaa haahuilla. Olen ohittanut kuudenkympin iän ja ymmärrän, että edessä on vähemmän vuosia kuin takana. Miehet eivät vilkuile perääni, jos nyt vilkuilivat aiemminkaan. Leski olen, mutta sitä ajattelen aika harvoin.
Pohdin olemassaoloani suhteessa kolmeen läheiseeni: poikaani, äitiini ja veljeeni. Pidän heihin tiiviisti yhteyttä. Se rauhoittaa mieltäni.
En tunne itseäni vanhaksi, en edes ikääntyneeksi, vaikka hiukseni ovat jo vuosia olleet harmaat. Tunnen itseni uteliaaksi ja elinvoimaiseksi, joskin kiloja pitäisi karistaa ja lihasvoimaa lisätä. Pidän omissa oloissa olostani, mutta ohikiitävinä hetkinä ajattelen: ”Varo mökkiytymistä Anu, yksinäisyyden riski vaanii sinuakin.”
Sujuvasti vaihdan katsannon menneistä tuleviin: millainen vanhus minusta tulee? Olenko äreä vai valoisa? Pelottaa, jos minusta tulee tiukkapipo, joka moralisoi, kauhistelee ja tuomitsee. Entä tuleeko minusta vanhempana telkkarin päiväkatsoja? Nykyään telkkarin iltaohjelmat ärsyttävät paljon, erityisesti visailut, kokkiohjelmat ja sohvaperunat.
Emme kukaan tiedä askeltemme määrää ja joka aamu on armo uus. Otetaan hetkestä kiinni, annetaan mennä. Elämä on lahja.