Sielunmaisemani on Höytiäinen.
Höytiäisen aallot lyövät Pohjois-Karjalassa.
Neljä vuodenaikaa, luonto sekä kirjat,
ne antavat mielenrauhaa ja iloa elämääni.
Tässä alla ajatuksiani Höytiäisen rannalta – kirjoista,
elämästä, ilmiöistä ja kiinnostukseni kohteista.
Kulttuuri antaa ja kanta(6.9.2024,Karjalainen)
Britannian legendaarisen pääministeri Winston Churchillin suuhun on laitettu sutkauksia monista asioista. Myös kulttuurista.
Churchillin kerrotaan sanoneen ”mitä me sitten puolustamme ellemme kulttuuria?” Tarinan mukaan hän tokaisi näin, kun sotaministeriön väki esitti kulttuurirahojen siirtoa armeijan hyväksi Saksan hyökätessä Britanniaan vuonna 1940.
Tietysti valtion tärkein tehtävä on suojata kansalaisiaan ulkoista vihollista vastaan ja turvata sisäistä järjestystä. Olen huomannut, että Suomenkin puolustuspuheeseen on ryhdytty yhdistämään kulttuuri: se nähdään voimana henkisen kriisinkestävyyden kannalta. Maanpuolustuskursseillakin tästä puhutaan.
Tarvitsemme kulttuuria vahvistamaan henkistä kanttia, tuottamaan elämyksiä ja antamaan suvantokohtia ongelma- ja kriisipainotteisessa maailmassa.
Kulttuuria voi tarkastella sekä laajassa että suppeammassa mielessä. Suomi on rakentunut hyvinvointiyhteiskunnaksi ja maailman onnellisemmaksi maaksi vuosisatojen aikana. Vaikutteita olemme saaneet laajasti ulkopuolelta, niin lännestä kuin idästä.
Kielemme on omaperäisintä, mitä meillä on. Kansainväliset aatevirtaukset ja kansallisen identiteetin nousu kultakauden taiteilijoineen loivat pohjaa itsenäiselle Suomelle.
Olemme viime vuosikymmeninä jollakin tavalla kyenneet käsittelemään historian hankalia kohtia: kansalaissotaa, toisen maailmansodan traumoja, suomettuneisuutta ja saamelaisten kohtelua.
Henkisesti vahva kansakunta uskaltaa tehdä avointa itsearviointia. Tätä tarvitaan tänäänkin. On myös luettava omaa aikaa ja arvoja. Suomalaista yhtenäiskulttuuria ei enää ole. Mikä minulle on arvokasta ja tavoittelemisen arvoista, ei ehkä toiselle olekaan.
Kulttuuri on laajassa mielessä suomalaista elämäntapaa, yhteistä historiaa ja kulttuuriperintöä. Tätä kaikkea pitää arvostaa muistaen samalla, että emme voi museoitua. Eristäytyminen tuo harvoin hyvää tullessaan.
Entä kulttuuri suppeammassa mielessä? Tarkoitan niin ammattitaitelijoiden tekemää taidetta kuin ihmisten omaehtoista kulttuurin harrastamista. Kulttuuria ei pidä elitisoida, sen pitää olla tarjolla kaikille.
Harva jaksaa kaivaa esille juuri julkaistun hallituksen kulttuuripoliittisen selonteon. Ei tarvitsekaan, konkreettisempaa on itse tehdä tai harrastaa.
Kirjastot ja kansalaisopistot palvelevat, teatterit ja konsertit kutsuvat, Joensuun kirjallisuustapahtuma lähestyy, vapaat ryhmät ja taiteilijat keikkailevat, kuvataidetta löytyy esimerkiksi Ahjosta. Tänään tehdystä tulee huomisen kulttuuriperintöä.
Ei rajata eikä arvoteta toistemme taidemieltymyksiä. Kannustus on sallittua. Kulttuuri antaa ja kantaa.
Kirjoittaja on vaikuttamisen asiantuntija ja eduskunnan entinen puhemies.
Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (18.8.2024)
Kirja on poikkeuksellinen. Se rakentuu Kilven ja Carlsonin viiden puolen vuoden ajan kohtaamisiin kesäkuusta 2018 vuoden 2023 lopulle. Kun kohtaamiset alkoivat, Kilpi oli täyttänyt 90 vuotta ja asui vielä kotonaan Tapiolassa.
Tapaamisissa Kilven ja Carlsonin suhde kehittyi syväksi ja intiimiksi. He hengittivät samaan tahtiin.
Kirjoitusprosessin on täytynyt olla Carlsonille antoisa, mutta raskas. Kasvava huoli Kilven hyvinvoinnista, epävarmuus syntyvästä tekstistä, ajankäyttö ja yhteensovitus kirjoitustyön, muiden töiden ja Carlsonin oman elämän välillä näkyvät ja saavatkin näkyä kirjassa.
Vaikutuin tapaamisten intensiivisyydestä, Kilven kirkkaista ajatuksista ja Carlsonin kirjoitustyylistä.
Kilven ajatusten siivittämäni siirryin huomaamattani omaan elämänkulkuuni; menetyksiini ja ihmissuhteisiini, ymmärsinkö heitä oikein, olenko ollut liian vahva, olisiko pitänyt olla lempeämpi ja avarampi?
On hämmästyttävää, että minun ensimmäinen Kilven teos oli eroottinen romaani ”Tamara”.
Olin korkeintaan lukioikäinen, kun löysin sen ja Märta Tikkasen ”Vuosisadan rakkaustarinan” äidin kirjahyllystä. Kaikkea en ymmärtänyt, jotain kuitenkin.
Olen siteerannut Kilpeä monissa paikoissa, myös eduskunnan puhujakorokkeelta. Yksi lempparini on ollut ”Vanhan naisen silmänrei´istä katsoo nuori tyttö”.
Ihminen on aina jollakin tavalla sama. Elämänkulku tuo uusia kerroksia, mutta on myös pysyväistä. Ilmeet, eleet, silmien tuike ja persoonallisuuden syvät kohdat, ne säilyvät. Niin Eeva Kilvellä, sinulla ja minulla.
Lukeminen kannattaa aina (9.8.2024 Karjalainen)
Aikanaan Suuri Suomalainen Kirjakerho lanseerasi Jörn Donnerin suulla lauseen ”Lukeminen kannattaa aina”.
Miten sinä luet? Arvelen, että moni teistä lukee vielä painettuja kirjoja, osa lukee sekä kuuntelee äänikirjoja, osa on siirtynyt kokonaan äänikirjoihin, hyvin pieni osa lukee e-kirjoja ja osa ei lue eikä kuuntele mitään kirjoja.
Lukemisen tavat vaihtelevat monista eri syistä. Tapoihin vaikuttavat muun muassa kotitausta, koulutus, ammatti, sukupuoli, ikä ja elämäntilanne.
Nyt koulujen alkaessa lukutaidosta on tärkeää puhua. Ellet osaa lukea, et osaa kirjoittaa. Lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen osaaminen ovat perusopetuksen ydin. Näiden taitojen oppimista ei tänä päivänä voi jättää vain opettajien harteille. On vanhempien asia ymmärtää ja välittää jälkikasvulleen, miten tärkeää on osata lukea hyvin.
Lukutaito ja keskittymiskyky liittyvät olennaisesti keskusteluun, pitäisikö älypuhelimet kieltää koulujen oppitunneilta vai ei. Suomi on toiminut asiassa hitaasti. Nyt lakimuutosta valmistellaan, saa nähdä milloin toteutuu.
Arvelen, että myös laajempi keskustelu koulujen digitalisoinnista on edessämme. Palataanko enemmän kirjoihin, paperiin ja kyniin? Ruotsissa näin on jo tehty.
Netti, älypuhelimet, some ja tekoäly ovat tulleet jäädäkseen. Uudessa ajassa on kuitenkin osattava toimia tiedostavalla tavalla niin kouluissa, työpaikoilla kuin kotona. Vastuullista osaamista on se, että huolehdimme lukemisen ja erityisesti pidempien tekstien lukutaidosta.
Pidemmissä teksteissä asioiden väliset yhteydet ja kokonaisuudet välittyvät yleensä paremmin ja luotettavammin kuin sirpaleisessa tiedossa siellä ja täällä. Keskittymiskyky, lukutaito ja kirjallisuus liittyvät yhteen. Tätä kolminaisuutta on fiksua vaalia.
Lukemiskulttuuri on muutoksessa ja äänikirjojen suosio nostaa esiin mielikuvituksellisia kysymyksiä. Näemmekö painetun kirjan kuoleman? Alkavatko kirjailijat ”kirjoittaa” kirjansa puhumalla? Mitä tapahtuu suomalaisten lukutaidolle? Kuunteleminen ei ole lukemista.
Lukemista muuttaa myös some. Some varastaa aikaa kirjojen lukemiselta. Hyvää on se, että some on arkipäiväistänyt lukukokemukset. Ihmiset suosittelevat matalalla kynnyksellä lukemiaan ja kuuntelemiaan kirjoja kavereilleen.
Kuunteleminen on kultaa, mutta kirjoissa luotan Donneriin: lukeminen kannattaa aina.
Kuinka kauan on aikaa? (26.7.2024 Suomenmaa)
Kuulun niihin, joiden mielestä Suomen on oltava mukana kärkijoukoissa ilmastonmuutosta hillitsevissä sopimuksissa ja sitoumuksissa. Olisi eettisesti arveluttavaa ajatella, että ”Suomen päästöt ovat niin pienet ettei niillä ole merkitystä, hoitakoot kiinat, intiat ja muut ilmaston tuhoajat velvoitteensa ensin”.
Millä mallilla on Suomen oma ilmastopolitiikka? Kansallisten ilmastotoimien etenemistä seurataan hallituksen ilmastovuosikertomuksella.
Kesäkuun lopulla valtioneuvosto antoi tuoreimman vuosikertomuksen eduskunnalle. Kertomuksen mukaan fossiilisten päästöjen lasku eteni ripeästi, mutta maankäyttösektorin hiilinielu ei ollut riittävällä tasolla. Lisätoimia tarvittaisiin niin kansallisten tavoitteiden kuin EU-tason velvoitteiden täyttämisessä.
Päästöjen vähentäminen on paperilla helppoa, mutta reaalielämässä vaikeampaa. Monet toimet muuttavat ja vaikeuttavat ihmisten arkea ja elämäntapaa. Ahdistusta tuntevat erityisesti pienituloiset ja syrjemmällä asuvat.
Autoilu ei sähköisty hetkessä. Oma maatalous on huoltovarmuuden peruspilari ja metsistään suomalaiset haluavat päättää itse. Suomen ilmastopäätöksissä on paljon poliittisesti yhteensovitettavaa.
Valtioiden yhteiset instituutiot, kuten YK, IPCC eli hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli ja Euroopan unioni, ovat globaalien ja maanosaamme koskevien tavoitteiden kannalta olennaisimmat. Suomen ilmastopäätökset syntyvät kansainvälisistä sitoumuksista ja Suomen omista linjauksista.
Kansainvälisten sopimusten, maan hallituksen, eduskunnan, julkisen sektorin ja elinkeinoelämän rinnalla myös meidän kansalaisten panosta tarvitaan ilmastotöissä.
Ymmärrän nuorten ilmastohädän ja pyrkimyksen nopeuttaa toimia ilmastokriisiin. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että liikenteen tukkiminen ja vaarantaminen ja laajojen ihmisjoukkojen ärsyttäminen olisi nuorilta psykologisesti viisain keino herättää päättäjiä ja kansalaisia ilmastotöihin.
Viime päivinä on uutisoitu maapallon keskilämpötilan ennätysluvuista. Tämä saa kysymään, kuinka kauan ihmiskunnalla on aikaa toimia keskilämpötilan nousun pysäyttämiseksi?
Ehkä joku jälleen kohauttaa olkapäitään ajatellen, että liian isoja asioita, ei näitä tavallisen pulliaisen kannata pohtia. Kyllä pitää pohtia! Jos haluamme sukupolvien ketjun jatkuvan, juuri meidän on tehtävä riittävät toimet ilmaston hyväksi.
Tämän blogin kirjoittaminen sai minut pohtimaan omaa elämääni. Monessa kohtaa on parannettavaa. Otan uuden askeleen ja alan käyttää muovia vähemmän ja viisaammin.
Itä-Suomi maailmankartalle (12.7.2024 Karjalainen)
Muistatko ensimmäisen lomamatkasi? Minun varhaisin lomareissuni oli perheen kanssa Turkuun. Matka ei mennyt suunnitelmien mukaan, itku tuli moneen kertaan. Orivedellä sinkin palanen meni jalkapohjaan ja oli mentävä terveyskeskukseen. Turun sukulaispaikassa isä joi liikaa. Kotimatkalla Angliamme hajosi Urjalaan. Auto piti jättää sinne ja alkoi pitkä taksimatka kotiin Leppävirralle.
Paljon on muuttunut perhelomailu lapsuudestani. Maailma ja erityisesti Välimeren kohteet tulivat mahdollisiksi edullisten pakettimatkojen myötä. Suosiossa ovat olleet erityisesti Kreikka, Espanja ja Turkki. Nuoriso on aina kulkenut omia polkujaan ja valinnut persoonallisempia matkakohteita. Suomesta ulkomaalaisille on tarjottu erityisesti Lappia.
Tänään matkailu on murroksessa. Ilmaston lämpeneminen, kuumuus ja ympäristöasiat haastavat turismia maailmalla ja Suomessa. Tosiasia on edelleen, että ihminen haluaa nähdä uusia paikkoja, irtautua arjesta ja saada elämyksiä. Vastuullisuus puhuttelee yhä enemmän matkailijoita.
Miten Itä-Suomi vastaa odotuksiin? On esimerkkejä siitä, että maakunnat, jopa yksittäiset seutukunnat ja kunnat, ovat toimineet matkailussa yksilösuorittajina. Arvelen, että itäsuomalaisen matkailun resursseja on viisasta koota yhä enemmän yhteen ja päästä irti nurkkakuntaisuudesta.
Matkailun rakenteet uudistuvat hitaasti. Rakenteilla tarkoitan esimerkiksi matkailuorganisaatioita, projektirahoitteisia hankkeita, matkailuyrityksiä ja liikenneoperaattoreita. Iso rooli Itä-Suomen matkailun nostamisessa on osaltaan valtion Visit Finlandilla.
Pohjois-Karjalan kuntien rahoittaman Visit Karelian kehityspäälliköksi on valittu Terhi Millar. Hän on aiemmassa työssään kehittänyt itäisten maakuntien kansainvälistä matkailua. Arvelen, että Millarilla on valmiuksia nähdä riittävän isosti ja koko Itä-Suomen matkailua edistäen.
Mitä itäinen Suomi antaa turisteille? Luonto tarjoaa järviä, metsää, puhdasta ilmaa, tilaa. Loppu on itsestämme kiinni. Pystymmekö markkinoimaan ja antamaan sujuvia matkaketjuja, laadukasta majoitusta, hyvää ruokaa, elämyksiä ja aktiviteetteja vaativille matkustajille?
Ja vielä: arvostan PKO:n toimintaa matkailun saralla. Annetaan arvo sille, että osuuskauppa investoi Pohjois-Karjalaan eikä ole sammuttelemassa maakunnan valoja. Meinaan mennä parin viikon päästä katsomaan, miltä se Bomban uusi hotelli näyttää.
”Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa” (7.7.2024 Facebook, Instagram)
Tiheä. Näin kuvaan yhdellä sanalla Johanna Venhon kirjaa ”Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa”.
Teos ei ole kepeä kasvutarina Marista Turun piispaksi. Monikerroksellisuus antaa kirjalle luonnetta. Marin ääni kuuluu selvästi ja kirkkaasti. Kipeitä asioita ei kaihdeta, mutta perusvire on myönteinen ja kiitollinen.
Kirja Marista on syvä ja avoin. Elämäntarinan rinnalla minua jäivät kiinnostamaan erityisesti Marin ajatukset ihmisen ja luonnon suhteesta sekä hiljaisuuden auttavasta voimasta. Näin Mari kirjassa:
”Se, että uskaltaa valita hiljaisuutta elämäänsä, on tässä ajassa radikaali valinta. Kun vetäytyy hiljaisuuteen, erottaa helpommin, mihin on syytä tarttua. Olennainen erottuu epäolennaisesta.”
Turun piispa Mari on kirjoittava ihminen itsekin. On syytä toivoa, että jatkossa saamme häneltä itseltään Hesarin kolumneja pidempiä tekstejä ajatuksiemme ja sielujemme virkistykseksi. #kirjat #kirjallisuus #elämänkerta #turunpiispa #marileppänen
Minä näen sinut – mutta näenkö itseni? (29.6.2024 LinkedIn, Facebook)
Kirjoitan tätä kommenttia Pekka Töllin kirjasta ”Minä näen sinut, arvostuksen psykologiaa” ja radiosta kuuluu Veikko Lavin ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Tölli ja Lavi puhuvat samaa kieltä. Ihminen ja ihmisarvo ei ole sidottu asemaan, varallisuuteen, ulkonäköön tai muihin ulkoisiin seikkoihin.
En ihmettele sitä, että Töllin kirja on myynyt jo yli 10 000 kappaletta. Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt kunnolla. Lukijalle tulee tunne, että teoria ja käytännön esimerkit elävästä elämästä ovat balanssissa. Kiitos Pekka, että olet kirjaa varten haastatellut muita asiantuntijoita ja laittanut esimerkeissäsi myös omat nolot tilanteesi peliin. Liian usein käsittelemme abstrakteja asioita ylätasolla ja peitämme omat huonolta tuntuneet kokemuksemme.
Ennen kirjaan syventymistä ajattelin, että kirja käsittelee vain sitä, miten osoitamme arvostusta muille erityisesti työ-yhteisöissä. Kirjan pariin päästessäni huomasin, että kirja ei pidättäydy työpaikoille, vaan antaa laajemminkin eväitä ihmissuhteisiin.
Kirjan tärkeimpiä pointteja on, että ihminen tarvitsee arvostusta sekä tekemisistään että omasta itsestään ihmisenä. Pelkät kiitokset suoritteista riittää harvoille, vaan itse kukin haluaa olla nähty myös ihmisenä.
Mikään ei ole niin vahva todistusvoimaltaan kuin ihmisen oma kokemus. Tämä pätee myös arvostukseen. Läpinäkyvät, mielistelevät kehut on helppo tunnistaa, mutta aito arvostus koskettaa ja tuntuu.
Töllin kirja antaa eväitä myös arvostuksen kohteena olemiseen. Meistä useimmilla on vaikeuksia ottaa vastaan arvostusta. Usein nolostelemme ja yritämme huonoin sanakääntein kieltää arvostuksen osoitukset.
Tölli antaa kirjassaan neuvoja, miten voisimme rohkeammin olla aloitteellisia arvostuksen ilmaisemisessa arkipäivässämme. Kirjassa on paljon harjoitteita niin arvostuksen antamiseen kuin vastaan ottamiseen.
Henkilökohtaisesti en ole kovin innokas kirjaharjoitteiden tekijä. Paikkaan tätä ehkä sillä, että tekstiä lukiessani pysähtelen vähän väliä ja jään miettimään omaa käytöstäni arjessani ja erityistilanteissa.
Pekka Töllin kirja saa hyvän paikan kirjahyllyssäni. Suosittelen sitä muillekin.
Elinvoima on muutakin kuin tilastoja (14.6.2024 Karjalainen)
Välillä on hyvä vaihtaa näkökulmaa. Näin tein, kun tutustuin tutkijoiden Mari Vaattovaaran ja Jenni Airaksisen seutukaupunkeja koskevaan raporttiin. Sen toimeksiantajana oli työ- ja elinkeinoministeriö.
Nappaan tutkijoilta tuoreen näkökulman, joka innosti mieltäni. Vaattorannan ja Airaksisen mukaan kuntien vetovoima- ja elinvoimakeskustelu on jumittunut väestökehityksen ja muuttoliikkeen tilastoinnin seurantaan. Heidän mielestään kuntien strategisen ajattelun olisi oltava monivivahteisempaa ja uusia avauksia etsivää.
Polemiikki-lehdessä Vaattoranta täräyttää, että ”Väestötilastoja seurataan ikään kuin seurattaisiin pörssikursseja. Nythän juttuja tulee ulos aiheesta useammin kuin uusia väestötilastoja”. Niinpä!
On hyvä havahtua huomaamaan, että tuijotamme silmämme kipeiksi erilaisia vertailuja, rankingeja ja karttaharjoituksia. Niiden mukaan jaamme usein kuntia ja alueita menestyjiin, selviytyjiin ja toivottomiin tapauksiin.
Faktoja väestökehityksestä, muuttoliikkeestä, yritysten määrästä, korkeakoulutettujen osuudesta tai Kela-tukien sijoittumisesta ei pidä mitätöidä tai piilottaa. Näiden mittareiden alleviivaaminen voi kuitenkin estää näkemästä, millaisia uusia mahdollisuuksia myös väestöään menettävillä alueilla on.
Etätyö ja alustatalous ovat tulleet jäädäkseen ja tekoälyn hyödyntäminen etenee nopeasti. Omassa elämässään moni haluaa elämänlaatua, merkityksellisyyttä, viihtyisää kotia, luontoa ja nopeita nettiyhteyksiä. Olemme sisällä suuressa muutoksessa ja hyvän elämän arvostukset ovat liikkeessä etenkin nuoremmilla sukupolvilla.
Kyynikon mielestä voi olla turhaa ajan haaskausta etsiä perinteisten mittareiden rinnalle uutta laadullista tietoa, joilla osoitettaisiin nyt taantuvina pidettyjen alueiden veto- ja elinvoimaa. Ehkä kuitenkin kannattaisi.
Signaaleja isoistakin muutoksista on ilmassa, esimerkiksi matkailussa. Merkitseekö Etelä-Euroopan kesien lämpeneminen turistivirtojen kääntymistä Suomeen ja myös itäiseen Suomeen? Tulisiko Itä-Suomen huomista rakentaa enemmän monipuolisen matkailun varaan?
Kunnissa aletaan tehdä uusia strategioita vuoden päästä kuntavaalien jälkeen. Jään pohtimaan, että olisiko kunnilla halukkuutta tehdä yhteisiä strategioita yli kuntarajojen? Tiivis yhteistyö ja sitoutuneisuus voisi antaa uutta potkua koko seudun elinvoimalle.
Senssipalstaa ja muuta duunia (5.6.2024 Facebook, Instagram)
Kesätyöt ovat askel kohti aikuisuutta ja työelämää. Työpaikkojen aikuisilla on vastuu siitä, millaiset muistot nuorille kesäduuneista jää.
Kesätyöt säilyvät hyvin muistissa, toki aika kultaa muistot. Tässä minun muistikuvia.
Vartuin Suonenjoen mansikkapitäjän vieressä Leppävirralla. Oli luontevaa, että ensimmäiset kesätyöni olivat mansikanpoimintaa.
Lukioaikana olin yhtenä alkukesänä Metsänhoitoyhdistyksellä istuttamassa avojuurisia taimia. Kun olin saanut 400 tainta kivikkoiseen maahan, lähdin puoliltapäivin voipuneena kotiin. Ylioppilaslakin jälkeen olin kotikyläni lomitusrenkaassa apulomittajana. Tuolloin osasin lypsää sekä käsin että koneella.
Lukion jälkeen opiskelin kulttuurisihteeriksi. Kaksi kesää meni kuntien kulttuuri- ja nuorisolautakunnissa harjoittelijana. Järjestin taideleireja lapsille ja rokkikonsetteja nuorille.
Yliopistossa ollessani työjaksot laajenivat kesätöistä lukukausien päälle. Olin mm. purkajana, kulttuurisihteerinä, tiedottajana, toimittajana, lehdistöavustajana ja teatterisihteerinä.
Purkajan tehtävänä maakuntalehdessä oli ottaa kuulokkeilla vastaan lähinnä urheilu-uutisia, kirjoittaa ne puhtaaksi ja viedä toimitussihteerille taittoa varten. Vastasin myös lehden Senssi-palstasta, tuosta 1980-luvun Tinderistä.
Minua kohdeltiin kesätöissä hyvin. Jos sanomista tuli, se tuli aiheesta. Kommelluksiakin sattui. Säkylän kunnassa ollessani laitoin lehti-ilmoituksen rokkikonsertista kunnantalon takapihalla. Kunnanjohtaja otti puhutteluun todeten: ”Meillä ei ole takapihaa, se on Rantapuisto”.
Työelämä- ja -tehtävät ovat muuttuneet ja muuttuvat valtavasti mm. elinkeinorakenteen, teknologisen kehityksen ja kansainvälistymisen myötä. Työelämä on kuitenkin yhä pääasiassa ihmisten välistä hommaa. Ihmissuhdetaidoilla, luotettavuudella ja halulla oppia uutta on aina kysyntää.
Höytiäisen hummaus (16.5.2024)
Suomi on tuhansien järvien maa. Varsinaista Järvi-Suomea on Itä-Suomi: sen alueella sijaitsee puolet Suomen sisävesien pinta-alasta. Arvelisin, että moni suomalainen – ja toivottavasti yhä useampi ulkomaalainen turisti – osaa sijoittaa Saimaan, Pielisen ja Kallaveden itäiseen Suomeen.
Minun järvisydänkäpyseni on Höytiäinen. Muodoltaan pitkulainen Höytiäinen sijaitsee Pohjois-Karjalassa Joensuun yläpuolella Kontiolahden ja Polvijärven kuntien välissä. Höytiäinen on Suomen 15. suurin järvi. Järvessä on 170 yli hehtaarin kokoista saarta.
Ihminen on vaikuttanut peruuttamattomalla tavalla nykyisen Höytiäisen muotoon ja olemukseen. 1800-luvun puolivälissä käynnistettiin järven laskutyöt, jotta saataisiin uutta niitty- ja peltomaata sekä laskujoen varren tulvat kuriin.
Aluksi kanavan kaivutyöt sujuivat hyvin, mutta elokuun alussa vuonna 1859 tilanne ryöstäytyi hallinnasta ja vesimassat vyöryivät voimalla eteenpäin. Höytiäisen pinta laski kaikkiaan 9,5 metriä. Se oli itse asiassa hyvin lähellä sitä, mikä oli alun alkaen tarkoituskin. Kaikki kävi vain rytäkällä eikä hillitysti ihmisen ohjaamana.
Vauhdikkaan vedenlaskun seurauksena meidän vapaa-ajan asukkaiden mökit Höytiäisen rannalla ovat vanhan Höytiäisen pohjassa. Ajattelen tätä asiaa usein ajellessani mutkittelevaa tietä mökilleni ja katsoessani vanhan järven rantatöyrästä.
Entä mistä nimi Höytiäinen tulee? Tästä on monta tarinaa. Oma suosikkini on sanonta ”lunta tulla höytii” eli taivaalta tulee kevyttä lunta hyvin hiljakseen maahan. Osaan tämän nytkin kuvitella, vaikka odotan jo kovasti kesää ja Höytiäisen helteitä.
Vielä vinkki: mikäli kiinnostut Höytiäisestä, hyvää tietoa ja upeita kuvia on tarjolla Matti Pihlatien ja Heikki Vesajoen kirjassa Höytiäinen – 150 vuotta järvenlaskusta, Anniversary Edition (Gummerus, 2009).