Valtiovarainministeriö 7.2.2019  Kolumni

Kunnat vastaavat Suomessa monista peruspalveluistamme. Viime viikkojen vanhustenhoitoa koskevassa keskustelussa on käyty paljon läpi yksityisten hoitokotien tilannetta sekä valtion ja kuntien vastuuta asiassa.

Kuntien rooli vanhustenhoidossa liittyy järjestämiseen, tuottamiseen, rahoittamiseen, hankintaan ja valvontaan. Kunnalla on laaja palvelujen järjestämisvastuu muun muassa vanhuspalvelulain ja sosiaalihuoltolain nojalla. Lain mukaan kunnan on järjestettävä ikääntyneen väestön sosiaalipalvelut sisällöltään, laadultaan ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnan ikääntyneen väestön hyvinvointi, sosiaalinen turvallisuus ja toimintakyky edellyttävät.

Kunnan järjestämisvastuuseen kuuluu aina myös tuottamisen valvonta. Jos kunta ei tuota palveluja itse, on sillä olemassa lakisääteiset keinot valvoa yksityistä tuotantoa. Kuntien ostopalvelusopimuksissa voi lisäksi olla lukuisia eri keinoja puuttua esimerkiksi huonoon hoitoon. Näissä keinoissa ja niiden hyödyntämisessä on kuitenkin kuntakohtaisia eroja.

Vanhustenhoidon kannalta olisi tärkeää lisätä valtakunnallista ostopalvelusopimusten koordinointia. Hyviä käytäntöjä pitäisi saada leviämään kuntakentälle nopeammin. Sote-uudistus tuo tähän kuitenkin varmasti parannusta. On erityisen tärkeää, että palvelusopimuksissa kunnille jää selkeät ja yksiselitteiset oikeudet puuttua riittämättömään laatuun, ja että laatutekijät on tarkasti määritelty. Jokaisen kuntapäättäjän on syytä olla hereillä näissä kysymyksissä.

Tärkein vaihe on monesti se, kun ostopalveluja koskeva tarjouspyyntö jätetään tai ostopalvelusopimus hyväksytään. Puuttumiskeinoina voivat olla esimerkiksi sopimussakot, asukkaiden ohjaaminen toisiin hoitokoteihin tai irtisanomisoikeus. On ongelmallista, jos kunta joutuu pelkäämään näiden sanktioiden käyttöä.

Kun kunta tuottaa itse palveluja, sitä valvoo Valvira sekä aluehallintovirasto. Molemmilla on erittäin laajat valvontavaltuudet, ja tarkastus voidaan tehdä ennalta ilmoittamatta.

Kunta valvoo ja ohjaa aina alueellaan tuotettuja yksityisiä sosiaalipalveluja, vaikka palvelu ei kuuluisikaan kunnan järjestämisvastuun piiriin. On kuitenkin syytä todeta, että aluehallintovirastoilla ja Valviralla on huomattavasti laajemmat valtuudet puuttua yksityisten toimijoiden ongelmiin, ja ne voivat muun muassa määrätä toiminnan keskeyttämisestä. Oleellista on, että kunnalla tai kuntayhtymällä on riittävät resurssit valvontaan, ja että sitä tehdään hyvässä yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa.

Kunnilla on myös erityisen merkittävä rooli palvelujen rahoittajana. Valtio maksaa kunnille valtionosuutta peruspalvelujen järjestämiseen, ja tähän kuuluu myös vanhustenhuolto. Valtionosuuksia ei ole korvamerkitty, joten jokaisen kuntapäättäjän vastuulla on se, että vanhuspalvelut saavat tarvitsemansa rahoituksen.

On myös muistettava, että valtionosuuksilla katetaan laskennallisista kustannuksista valtakunnallisesti vain noin 25 prosenttia. Verotulojen merkitys on siten erittäin tärkeä jokaisessa kunnassa. Talouden ja työllisyyden kehitys vaikuttaa nopeasti siihen miten paljon vanhuksiemme palveluihin voidaan panostaa.