Eteenpäin katsovan puolueen ominaisuus on, että se pystyy monipuoliseen sisäiseen ajatustenvaihtoon. Jäsenistön ja kannattajien ei tarvitsekaan olla kaikesta samaa mieltä, mutta dialogin on hyvä olla rakentavaa ja yhteistä tietä etsivää. Viisas vuoropuhelu ei syytä eikä leimaa. Jokainen itse voi huolehtia siitä, että ei loukkaannu eikä kyseenalaista muiden motiiveja. 

Kävin katsomassa Keskustan kotisivuilla kevään 2013 puoluevaltuuston hyväksymän mission, vision ja arvot.

Mission mukaan ”Keskusta on avoin, uudistava ja ihmisten tulevaisuuden uskoa vahvistava puolue. Olemme maltillinen, mutta voimakas ihmisiä aatteellisesti yhdistävä kansanliike. Rakennamme yli sukupolvien kestävää, tasa-arvoista ja turvallista yhteiskuntaa. Teemme työtä koko Suomen puolesta ja etsimme ratkaisuja ihmiskunnan suuriin haasteisiin.”

Keskustan missio on kuranttia tavaraa edelleen. On kuitenkin huomattava, että vuoden 2013 jälkeen on maailmalla ja kotimaassa ollut tapahtumakulkuja, jotka toivat uudenlaista epävakautta ja/tai järjestystä poliittiseen kenttään. Näistä mainittakoon esimerkiksi Trumpin valinta, Brexit, oikeistopopulismin nousu, kapitalismin kritiikki, ilmastonmuutos ja maahanmuutto.

Yksilötasolla ehdottoman suureksi asiaksi on noussut some. Se on mahdollistanut jokaiselle kommentoijan ja poliittisen vaikuttajan roolin ilman vaaleihin osallistumista. Somen ansiot ja heikkoudet, nekin jo tunnemme.

Arvelen, että Keskustan on välttämätöntä käydä avoin keskustelu omasta olemuksestaan ja paikastaan 2020-luvun Suomessa. Samalla kun kurotamme  eteenpäin, on lähes yhtä tärkeää verestää ymmärrystä Keskustan aatteesta ja arvoista. On myös syytä tunnistaa, että viime vuosina käsitys Keskustan politiikasta on ehkä näyttänyt ulkopuolisin silmin kovin erilaiselta kuin miten itse olemme sen kokeneet.

Keskusta on on ollut politiikan ihmelapsi. Vaikka sille on povattu jo vuosikymmenestä toiseen lopullista kuihtumista, aina se on noussut. Puheenjohtaja Katri Kulmuniin yhdyn siinä, että Keskustan uusi nousu ei nyt ole automaatio, vaan vaatii valtavasti meiltä itseltämme työtä.

Mutta – minkälaista työtä? Jos jollakin on tähän yksinkertainen resepti, hän ansaitsee siltä seisomaltaan Keskustan kultaisen ansiomerkin. Ajatteleminen on kuitenkin vaikeaa, varsinkin vaikeiden asioiden. Tässä kuitenkin muutamia aihioita, joita huomaan pohtivani.

Aikanaan Olli Rehn kyseli pro gradu -tutkielmaansa pohjaavassa kirjassaan Keskustalta ”Liike vai puolue?”. Yhäkin käytämme aatteellisessa retoriikassa (myös 2013 missiossa) mieluusti kansanliike-sanaa. Liike onkin paljon enemmän kuin tiukka, puhdasoppinen puolue. Minullekin liike on reunoiltaan avarampi, katoltaan korkeampi ja siihen voi kiinnittyä tiukasti tai löyhemmin.

Mutta, onko Keskustasta vielä 2020-luvun liikkeeksi ja erityisesti, onko ”yleisliikkeelle” enää kysyntää? Tätä kysyn identiteettipolitiikan vuoksi. Onko ideologia, siis keskusta-aate, sovitettavissa identiteettipolitiikkaan vai ovatko ne toisiaan hylkiviä? En osaa vastata tähän, mutta pelkään ettei sovitustyö ole helppoa. 

Jälleen on nostanut päätään keskustelu sukupolvipolitiikasta. Osin pääministeri Sanna Marinin hallituksen koostumuksen vuoksi, osin laajemmista syistä. Ydinajatus on, että yhteisistä aikalaiskokemuksista johtuen saman sukupolven edustajat ymmärtävät toisiaan paremmin, asiat ja toimintatavatkin yhdistävät. Jotain perää tässä on, mutta hieman protestoin. On yksinkertaistavaa ”yhdistää joukkoja” sukupolven, sukupuolen tai muun tiukan rajauksen mukaan.

Näin ajatellessani pidän itsessäni toivoa yllä. Toivoa siitä, että tulevaisuudessakin on olemassa arvo- ja asiakokonaisuuksia, jotka yhdistävät liikkeiksi ja puolueiksi eri sukupolvia ja sukupuolia, tietotyöntekijöitä ja fyysistä työtä tekeviä, kaupunkilaisia ja maalla asuvia, uskovia ja vailla uskoa olevia.

Kokemukseni mukaan Keskusta on ollut parhaassa iskussaan ja vetovoimassaan silloin, kun sillä on ollut seinät leveällä, katto korkealla, kirkas yhteinen suunta ja hyvä itseluottamus. Näistä hyviksi esimerkeiksi sopivat vuosien 1991, 2003, 2007 ja 2015 eduskuntavaalit.

Loistava historia ei takaa uutta menestystä. Se voi jopa olla taakaksi, jos emme pysty asemoimaan Keskustaa 2020-luvun taajuudelle. Moni meistä korostaa, että olemme maltillinen keskitien puolue. Vierastamme äärimielipiteitä  ja mustavalkoisuutta. Silti ehkä moni keskustalainen pohtii sydämessään, että pärjääkö maltilla, sovinnolla ja keskitiellä jatkossa vai jäämmekö tällä metodilla muiden jalkoihin.

Selvää on, että Keskustan on kirkastetteva sitä, mistä se haluaa olla tunnettu ja tiedetty. Ehkäpä muutama tärkeä asia, joiden esillepanoon ja syvempään jalostukseen laitetaan paukut laajasti, pitkäjänteisesti ja yhdessä. Tähän suuntaan tiedänkin puoluejohdon toimivan.

Tohtori, entinen puoluesihteeri Pekka Perttula on tuonut esiin, että puolueen identiteetti on ollut pidempään kadoksissa. Vähän samaan tapaan ajattelen. Ei voi olla kirkas vaihtoehto muille puolueille, ellei itse kunnolla tiedä, mitä on.

Identiteettiin liittyvät myös itseluottamus ja innostus. On selvää, että hyvä itseluottamus sekä vakuuttava yhteinen innostus näkyy ja kuuluu kauas. Kolmen ”iin” taktiikka yhdistettynä kiinnostusta ja luottamusta herättäviin asioihin ja omiin aloitteisiin, siinä olisi minun pieniä huomioitani Keskustalle. Lopuksi totean, että kirjoitin tämän rakkaudesta lajiin. Sisältö ei ole tarkoitettu kenellekään syyllistäväksi. Sen sijaan pohdin, mitä itse voisin tehdä enemmän ja paremmin. Tavoitteenamme on sytytellä uusia valoja, ei sammutella loppuja.

8.1.2020